äänettömän sinitiaisen

           eloisat liikkeet

                      oksistossa valoa

           vielä hitunen lämpöä
 

kiven kutsuva paino

            käytävän päässä

                       haravoitu

            että jäljistä tiedetään kuka meni

urkujen raskas poljento

            metallinen kellonkumu

                       puuston vaimentama
 

puu tuulia vastustaa tunkee juurensa syvälle

kuolleiden valtakuntaan pysyäkseen pystyssä

voidakseen huiskia ilmaa onko elävien

                                    maassa

läsnäolon paikkaa