Olen muutaman päivän pois koneen ääreltä ja pistän tähän siksi pitemmän tekstin. Se on peräisin 1990-luvun alkupuolelta, jolloin vielä nautittiin nousukauden kuplasta. Mutta mikä paikkakunta on kyseessä?  Vastaukset kommenttiosastolle. Ne jotka tietävät paikkakunnan ilman tekstistä saatavaa vihjettä, pidättäytykööt esittämästä tietojaan (muuten tietysti saa kommentoida).

 

Pohjois-etelä –suunnassa

kolmekymmentä kilometria valtatie neljää.

Alasmenijöille Järvi-Suomen alku

ja ylösmenijöille sen loppu.

Tuhatkaksisataa neliökilometriä metsää

ja vettä ja peltoa ja suota.

Miljoona juoksikilometriä metsäteitä

ja muurahaisenpolkuja.

 

Me harjoitamme voimaperäistä karjataloutta

ja leväperäistä asumista

eloperäisillä pelloillamme.

Me kaadamme metsää ja hirviä,

me pyydämme kalaa ja valtionavustusta.

Me rassaamme kaikenlaisia isoja koneita

ja tiekuntien osakkaiden hermoja.

 

Tulit sitten etelästä tahi pohjoisesta,

niin sinulle vakuutetaan:

täällä hymyillään.

Se on kunnan kehittämistavoitteiden

kuusi ja seitsemän mukaista kasvolihastoimintaa,

strateginen tahtotila.

 

Ennen olikin vain kylmä tila.

Mutta kyllä siinä kuuma tuli

ennenkuin oli pystyssä talo

ja suolla kasvoi kauraa.

Siinä meni miehen terveys

ja lasten usko.

Lähtivät Ruotsiin,

jo riitti hallapellot, ylituotanto, voivuoret.

Männyntaimet peltoon

taistelemaan heinän kanssa.

Raivaajalle strateginen kylmä tila tahtomatta

ensin sieluun, sitten maan nieluun.

 

Kirkolla teeveestä tuttua elämänmenoa,

jossa kiireisyys on hyve

ja uusien tiiliseinien pinta-alat huikeita.

Salaperäisten sälekaihdinten suojissa

istutaan kuin rippituolissa

ja palkkapennit, maitomarkat, metsämiljoonat

vyöryvät kunniakierrostaan kuin lumipallo

päättymätöntä vuorenrinnettä.

 

Pääväylän varrella autot parkissa

lyhdyt sammutettuina. Ja sielut.

 

Vanhojen poikien mökit teiden varsilla

tarkkailuasemissa kasvavaan liikenteeseen

tiijä-heijän-ajojensa-tarpeellisuutta -asentein

Mutta kun Manta kutsuu

niin kypärä päähän

ja mopolla sekaan.

 

Siinäkö päristelee

entisen erämiehen, kaskenkaatajan

ja asutustilallisen perintö?

Vai herraseuraanko on muuttanut,

tiilipalatsiin rahavirtoja ohjailemaan,

sujuvasti kuin ennen kuokan varressa

tietokonetta näpelöimään?

 

Idässä synkimmät metsät

ja kirkkaimmat vedet.

Talot vaarojen laeilla.

Puolisavolainen yksinäisyys,

kauas kuultujen laukausten savu,

liikkumaton virkavalta hangessa.

 

Lännessä valoisat suot

ja kuivimmat männikkökankaat.

Seassa synkimmät mulkosilmälammet.

Särkyneen pyörän karjatila

kuin märkivä haava

aarnialueen laidassa.

 

Luoteessa erämaajärvet

Seulasten lailla ryppäänä.

Isojen vesien vyö

matkalla kaakkoon.

Sameat lammet puroin, ojin

vettään uusivat, vesiä tummaten.

Ja ulapat, ihmisen tuntojen avartajat.

Sielun värähdys aamutuuulessa. Niittyvilla.

Vielä joskus airojen vaimeneva kitinä päin sumua

moottorin ärjähdyksen sijaan.

Mustien lintujen silhuetit

huurrekoivujen latvoissa aamuoranssia vasten.

Huhtikuisen hangen sihinä

kilpaa kahviveden kanssa.

 

Mieli aukeaa kuin pariovet

yli kaikkien neliökilometrien,

ryntää pitkin muurahaisenpolkuja

ja hiipii sisään silmänurkista.

Etsimään kysymystä, kysymään etsimistä.

Kuka perkaa puroja

mielten mustille lammille?

Puroja Isojen Vesien Vyöhön.

Kuka piirtää hiekkaan

ja veistää puuhun, kiveen

tavoitteettoman hymyn?

Ilmanaikojaan kuin poutapilven

kaikkien muurahaisten ylle.